BluesLovers: Black River Bluesman haastattelu

Kirjoitin Blueslove-lehden tuoreimpaan numeroon jutun Dave Forestfieldistä, ajatuksenani aloittaa työnimeltään ”lauluntekijän juttusilla” teeman alla kulkeva juttusarja, missä haastattelen kotimaisia rootsmusagenren artisteja, jotka levyttävät ainakin suurimmalta osin itse kirjoittamiaan biisejä. Nyt kun BluesLovers ry aloitti tämän blogin pitämisen, juttusarjaa tuntui sopivalta jatkaa täällä. Black River Bluesman julkaisi tänä vuonna uuden albumin, ”Moonshine Medicine”, ja suureksi riemukseni Jukka Juholalla löytyi aikaa tähän haastatteluun, joten pidemmittä puheitta asiaan:

JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?

JJ: Ensin kiitos Jari Kukkonen ja BluesLovers ry. On kunnia olla maineikkaan yhdistyksenne vieraana blogihaastattelussa! Teette paljon arvokasta työtä.

Kotona piti opetella pianonsoittoa jo lapsena. 70-luvun alussa sitten tuli rokkihommat ja blues, jotka olivat niin vaikuttavia, uusia ja ihmeellisiä asioita, että pakko oli unohtaa Aaronit ja alkaa soittaa kitaraa. 12-13-vuotiaana perustettiin eka bändi, ”Breakdown” ja tehtiin eka biisi ”Electric Töpsel Rock”. Trion backline oli tyypillistä putkiradio-levarietuvahvistintasoa ja rummut matkalaukku-ämpärivirityksiä . Kakkosnelostyypin strato-basso rakennettiin itse veistotunneilla jne. Innostus siis oli kova.

JK: Jokainen suomalainen musiikintekijä, joka tekee tekstejä englanniksi, on varmaan saanut kyllästymiseen asti vastata kysymykseen ”mikset laula suomeksi”, mutta kysytään sitä nyt silti, eli oletko aina kirjoittanut tekstejä vain englanniksi?

JJ: Todellakin tuohon saa vastata yhtenään mutta ei se haittaa. Laulu on minusta ikään kuin yksi instrumentti muiden joukossa. Mielestäni suomeksi laulaminen vie bluesin turhan kauaksi perusolemuksestaan – vähän kuin soittaisi kanteleella punkkia. Voi niinkin tietysti tehdä mutta itse en ole aina niin avarakatseinen. Kyllä jotkut tekee aika luontevasti bluesia myös muilla kielillä kuin englanniksi. No, Ants in my Kitchen - albumilla (Black River Bluesman and the Cockroach Combo, 2005) on Cranberry Railroad - biisissä on yksi säkeistö suomeksi..

Nuorempana olen tehnyt paljon biisejä suomeksikin mutta ne olivat enemmän tollaista hippikamaa Pekka Streng – Incredible String Band-akselilla.

JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google music, Apple music jne.) ovat kovassa kasvussa ja toisaalta lp-levyjen myyntikin on nousussa.

Mitä mieltä itse asiasta olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan?

JJ: Ehkäpä meidän musiikkikin jo antaa aavistaa, ettei myyntitilastoissa menestyminen juurikaan ohjaa musiikin tekemisiäni. Levyjä me myydään eniten keikoilla. Levykaupoistakin niitä menee mutta enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Suoratoistopalvelut toimivat marginaalimusiikissa lähinnä mainoksena, jos edes sellaisena. Muutokset ovat vaikuttaneet myös siten, että julkaisimme viimeisimmän levymme lp- ja cd-levynä sekä digitaalisesti. Fyysiset formaatit myyvät toistaiseksi meidän tapauksessamme yhä parhaiten vaikka levy on jaossa digitaalisesti lukuisissa digikaupoissa ympäri maailman.

JK: Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli käsittäkseni olet jo vuosia soittanut vain Lowebow-merkkisillä kitaroilla? Mitenkäs niihin päädyit? Ja millaisia vahvistimia nykyään käytät? Lisäksi slide-kitaran soittajilta tekee mieli kysellä aina myös lempivirityksistä: avoin G, avoin D vai joitain muita?

JJ: Pääsiallisessa duo-kokoonpanossani soitan vain Lowebow-kitaroita. Ensimmäisen ostin vuonna 2009 ja nyt niitä on jo neljä. Ne ovat otelaudattomia, keppikaulaisia kitaroita, joten niitä voi soittaa vain putkella liu'uttelemalla. Niissä on tavallisesti yksi bassokieli erillisellä ulostulolla bassovahvistinta varten. Lisäksi useimmiten kolme kitarankieltä. Aina tarvitaan siis sekä basso- että kitaravahvistin. Croaking Lizard-kvartetin lopetettua satuin löytämään John Lowen ja hänen tekemänsä kitarat juuri oikealla hetkellä. Ne kun sopivat täydellisesti tällaiseen duoon ja musiikkiin, jota haluan tehdä.

Vahvistimissa ja muussa tekniikassa olen huono. Mulla on bassoa varten Ampeg BA-115 HPT keikkavahvarina ja treenikämpällä seisoo hirvittävän iso Fender Bassman. Kitaravahvistimena olen paljon käyttänyt keikoilla Peavey Delta Bluesia. Sitten on pari käsintehtyä nimetöntä putkicomboa, joita käytin esim. Moonshine-lp:n äänityksissä. Chicken Song-biisin soitin levylle Intiasta raahaamillani megafoni-tyyppisillä peltisillä kaiuttimilla. Usein keikoilla – ja tietysti aina ulkomailla - soitan sillä backlinellä, mikä lavalla on. Soundi tulee aika paljolti soittotavasta ja Lowebow-kitaroiden ominaissoundista kuitenkin. Pedaaleja en osaa käyttää ollenkaan. Ainoani on Bossin Overdrive varalla, jos on vain puhdassoundisia styrkkareita tarjolla.

Viritykset vaihtelevat. En juurikaan viritä kolmisointuun vaan useimmiten ovat kielet vain kahdessa oktaavissa ja välissä yksi kvintti – jos sitäkään, jolloin se on ikään kuin neljän kielen diddley-bow. Tyypillisesti kuitenkin vain harvoin joku kieli on terssissä, ettei pääse tulemaan turhan melodisia kuvioita. Baritoniskebat on tavallisesti d-vireessä ja normaalimmat sikarilaatikkokitarat g-vireessä. Toki käytän ”underslideä” eli eräänlaista capoa helppoon transponointiin.

Soitan myös soolokitaraa blues-bändissä, jonka ohjelmistossa on lähinnä aika tunnettuja covereita. Tässä yhtyeessä käytän eniten vuonna 1979 ostamaani Fender Stratocasteria. Mulla on myös kaksi Gibsonia(ES-335 ja ES-5) mutta olen jotenkin niin kasvanut tuohon Fenderiin kiinni, että se tuntuu aina vaan luontevimmalta soolosoittimena. Tässä roolissa viritys on pääsääntöisesti normaali. Tietysti slide-biiseissä usein viritän avoimeen E-vireeseen (esim. Dust My Broom) tai G-vireeseen (esim. I be's troubled)

JK: Double Headed Trouble levyn ja uusimman Moonshine medicine levyjen julkaisun välillä vierähti useampi vuosi, 2011 – 2016, joten lienee hiukan aikaista kysyä jotta mitäs levytysrintamalla on seuraavaksi suunnitteilla mutta kysytäänpä silti, että onko esmes livelevyn teko ollut ikinä suunnitelmissa?

JJ: Ei ole vielä uusia suunnitelmia. Pikkuhiljaa sitä mukaa kun tulee ideoita, biisejä ja jotain uutta, niin katsotaan.Ollaan useinkin ajateltu live-levyn tekoa - studiossa kun ei samalla tavalla pääse tunnelmaan. Ei silti olla tartuttu sen kummemmin toimeen vielä. Ensi lauantaina (1.10.) meillä on ensimmäistä kertaa keikka paikassa, jossa ei voi käyttää oikeaa rumpusettiä. Rakensimme eilen nopeasti rummut erilaisista kanistereista, ämpäreistä ym. romusta. Kuulosti heti hyvältä, mikä tietysti on paljolti osaavan rumpalin ansiota. Mutta tällainenkin sattuma saattaa muokata radikaalistikin meidän tyylin kehitystä.

JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitättekö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitatte uusia biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?

JJ: Toisinaan äänitetään laulu erikseen. Aina se ei ole oikein mahdollista, koska monissa biiseissä on unisono-juttuja mutta ne ovat vaistonvaraisia, eikä nuotitettuja tai kovin tarkkaan sovittuja muutenkaan. Siksi paremmin toimii kerralla purkkiin-menetelmä. Andy lisäilee jälkeenpäin jotain perkussioita ja räsähdyksiä.

Useimmat biisit elävät koko ajan. Keikalla niihin tulee uusia osia, juttuja, improvisaatiota ja jumitusta. Me ei treenata kuin kenraaliharjoitukset ennen keikkoja, joten livenä huvittaa kokeilla kaikenlaista fiiliksen mukaan. Se tuo myös jännitystä ja vaaratilanteita, mikä nostattaa fiilistä lavalla.

On biisejä, jotka on tehty valmiiksi vasta studiossa kun taas toisia on voitu soittaa pidempään. Jotkut biisit eivät onnistu millään studiossa eivätkä ole päätyneet levylle vaikka niitä keikoilla soitetaankin. Tuoreeltaan äänitettyihin kappaleisiin tallentuu paremmin innostus ja energia. Kauemmin soitettuihin taas on ehtinyt keksiä kaikenlaisia juttuja enemmän.

JK: Keikkailette havaintojeni mukaan enemmän Suomen rajojen ulko- kuin sisäpuolella, joten kiinnostaisi kovasti kuulla kommenttejasi eri maiden yleisöistä?

JJ: Niin - laskin, että keikkaa ollaan tehty 16 maassa. Yleistykset tietysti ovat aika vaarallisia. Itse näkemäni perusteella sanoisin, että yleisöjen erot ovat mielestäni suuremmat eri keikkapaikkojen kuin eri maiden välillä. Blues-yleisöissä, ainakin Suomessa, on hiukan enemmän kahtia jakautumista puolesta ja vastaan meidän epäkonventionaalista bluesiamme kohtaan kuin rokimmissa mestoissa. Amerikkalaiset tuntuvat olevan todella välittömiä, kohteliaita ja huomaavaisia. Siinä missä Suomessa lähestytään esiintyjää vain, jos koetaan, että on hyvin tärkeää sanottavaa tai on tehty aivan erityisen suuri vaikutus, amerikkalaiset (ainakin etelävaltioissa) tulevat aina heittämään muutamat kehut ihan spontaanin luonnollisella tavalla. Suomalainen todella tarkoittaa mitä sanoo – niin tarkoittaa toki amerikkalainenkin useimmiten, mutta kevyemmällä skaalalla. Joissain Amerikan Etelän kaupungeissa, joissa olemme soittaneet 3-4 kertaa, meillä on aika fanaattinen fanikanta, joka osaa biisit ulkoa ja moshaa lavan edessä – Suomessa sellaista sattuu harvemmin.

JK: Lauluntekijöiden kanssa keskustellessa kiinnostaa aina kovasti kuulla, millaisia insipiraation ja luovuuden lähteitä/apukeinoja kenelläkin on. Peter Gabriel esimerkiksi kertoi joskus jossain haastattelussa, että kun hänellä on hankaluuksia saada lauluihin sanoituksia aikaan, hän lähtee pitkälle junamatkalle, koska juna on hänelle ympäristö, missä tekstejä alkaa helpommin syntyä. Onko sinulla mitään vastaavia tapoja tai paikkoja, jotka auttavat vaikkapa laulujen sanoitusten valmiiksi saamisessa?

JJ: Eniten olen tehnyt biisejä autolla ajaessani. Jotenkin sitä on vastaanottavaisessa, keskittyneessä tilassa yksin auton nupissa. Kun vain tulee jokin biisi-idea, syntyy koko teksti hyvin helposti. Sellaiset 100km kuluu lyhyeen tekstiin ja 200 - 250 km vähän monimutkaisempaan. Melodiaan ja varsinkaan soinnutukseen ei monta kilometriä mene – tai oikeastaan ne syntyvät samanaikaisesti sanojen kanssa sivutuotteena.

Olen tehnyt paljon myös matkustellessa tekstejä. Ne kertovat silti ani harvoin jostain konkreettisesta paikasta tai tapahtumasta – ne toimivat vain inspiraation sytyttäjinä. Itse arvostan eniten biisintekijöitä, joiden sanoituksissa ei ole mitään tarinaa, ei selkeästi sanota suoraan mitään konkreettista, vaan kuulija muovaa itse oman käsityksensä ja maisemansa kuulemansa perusteella.

JK: Millaista musiikkia nykyään kuuntelet?

JJ: Tänä syksynä taas on ollut vanhan maalais-bluesin vaihe. Olen käynyt läpi vanhoja levyjä, kuten George Mitchellin ja Alan Lomaxin peltoäänitykset.

Jatkuvassa kuuntelussa ovat myöhemmän ajan Mississippi Hill Country-suuruudet ja sitä tyyliä lähellä olevat. Esimerkkeinä RL Burnside, Junior Kimborough, Little Joe Ayers ja näiden kolmen laaja jälkipolvi sekä Robert Belfour, Mr.Tater, Elmo Williams & Hezekiah Early ja Rev. KM Williams.

Muita sekalaisia viime aikoina soittimeen singahtaneita suosikkejani ovat mm. Chicken Legs Weaver, Marc Ribot, Thåström, Jack White, Duke Garwood, Hugo Race, Erik Satie, Vladimir Mišík ja tietysti aina Deltahead.

Vuosi vuodelta huomaan kuuntelevani yhä enemmän monenlaista avant-gardea.

Tiskatessa tapanani on laittaa Peter Brötzmannia soimaan kovalla.