Hienoa
musiikkia on mahdollista saada aikaan hyvinkin monenlaisilla
soittimilla.
Itselleni
kuitenkin läheisin ja mieluisin soitin on aina ja ikuisesti
akustinen kitara, joten oli erittäin hienoa päästä jututtamaan
sellaisen soittimen todellista taitajaa, Paavo Pesosta, joka juuri
julkaisi ensimmäisen albuminsa ja kävi sen julkaisukeikankin
soittamassa BluesLovers ry:n Down Home Kivi illassa.
Keikasta
voi lukea Jyrki Kallion blogista lisää täältä:
ja
katsella Jyrkin upeita kuvia.
Tiedustelin
keikan jälkeen Paavolta, onnistuisiko tehdä haastattelua
BluesLoversin blogiin, ja suureksi riemukseni asia hänelle sopi,
joten pidemmittä puheitta suoraan asiaan:
JK:
Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä
Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun
perin?
PP:
Olin intohimoinen musiikinkuuntelija jo lapsena. Yläasteen
alkuvuosina aloin tuntea tarvetta jollekin täysin uudelle
harrastukselle, joten kitaransoitto tuntui luontevalta kokeilulta.
Soittaminen rupesi pian tuntumaan ”omalta jutultani”, ja
viimeiset 15 vuotta kitara on pysynyt tiukasti käsissäni.
Säveltämisestä kiinnostuin vasta paljon myöhemmin. Ensimmäiset
omat kappaleeni tein viitisen vuotta sitten.
JK:
Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa
muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna
musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten,
erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google Music, Apple
Music jne.) ovat kovassa kasvussa ja toisaalta vinyylilevyjen
myyntikin on nousussa. Mitä mieltä itse noista asioista olet, ja
miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko
lainkaan?
PP:
Erittäin hyvä kysymys.
Mitä
äänitemyyntiin tulee, olen jo pidemmän aikaa toivonut ns.
vinyylibuumin laantumista. Vinyylilevyssä ei formaattina ole vikaa,
mutta valitettavasti levyjen valmistamiseen liittyvä ammattitaito ja
teknologia tuntuvat suurilta osin kadonneen. Huonosti prässätyt,
valmiiksi naarmuiset tai yksinkertaisesti huonosoundiset uudet
vinyylilevyt tuntuvat olevan arkipäivää. En yllättyisi, jos
nykyvinyylien epätasainen laatu ja korkea hinta romahduttaisivat
lähivuosina koko äänitemyynnin. Erityisen harmillisena pidän
CD:n suosion samanaikaista hiipumista, sillä useat musiikkityylit
todella hyötyvät digitaalisen äänentoiston selkeydestä.
Toisena
ongelmana näen digitaalisen musiikin painottumisen suoratoistoon. En
pidä Spotifyn kaltaisista suoratoistopalveluista. Huono äänenlaatu
(alhaiset bittinopeudet sujuvan tiedonsiirron takaamiseksi) ja
yksitoikkoinen, suurten levy-yhtiöiden katalogiin painottuva
musiikkikirjasto lienevät ko. konseptin ilmeisimmät puutteet.
Lisäksi artisteille toistokertojen pohjalta maksettavat korvaukset
ovat todella pieniä.
Digitaalisen
musiikkijakelun pelastukseksi on koitunut Bandcamp. Suoratoiston
ohella ko. sivustolta voi ostaa hyvälaatuista digitaalista musiikkia
sekä fyysisiä tallenteita. Bandcamp on todellinen onnenpotku meille
marginaalimuusikoille, sillä sen avulla on mahdollista tavoittaa
suurempikin yleisö rajallisin resurssein. Artistit vastaavat itse
äänitteidensä myynnistä Bandcampissa, joten ylimääräisten
välikäsien puuttuessa artistin osuus myyntituotosta on suurempi.
Huomaan
musiikkibisneksen murroksen myös keikoillani. Vinyylilevyjä
kysellään jonkin verran. CD-soittimet tuntuvat kadonneen ihmisten
kodeista. Useat levyn ostaneet ovat kertoneet hankkivansa sen
autokuunteluun. Digitaalinen jakelu on näissä olosuhteissa
osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi. Albumiani onkin striimattu
ilahduttavan ahkerasti Bandcampissa. CD-painoskin on huvennut
mukavasti. Havaintojeni mukaan CD kyllä myy, jos tuote on hyvä ja
myyntihinta kohtuullinen.
Paljon
puhuttu musiikkibisneksen murros ei siis oikeastaan vaikuta
tekemisiini muusikkona. Julkaisen ja jakelen musiikkiani haluamillani
tavoilla, enkä yritä laskelmoida eri formaattien kulloisella
suosiolla. Minulle oli alusta lähtien selvää, että helmikuussa
ilmestynyt esikoisalbumini "Past Comes Back
to
Haunt You" julkaistaan nimenomaan CD:nä.
JK:
Vaikutteista ja itsellesi mieluisimmista soittajista muutamia
kysymyksiä:
-
ketkä 1920- ja 1930-lukujen akustisen bluesin kitaristeista ovat
sinulle mieluisimpia? Varmaankin Blind Willie Johnson, mutta entäs
muita?
-
oletko miten paljon kuunnellut 1960-luvun brittiläisen "folk
revival"-genren akustisen kitaran taitajia kuten Bert Jansch,
Davey Graham ja John Renbourn?
Tai
ns. "american primitive"-genren mestareita kuten John
Fahey, Leo Kottke ja Robbie Basho?
PP:
Kuten epäilitkin, Blind Willie Johnson lukeutuu suosikkeihini. Pidän
myös Sylvester Weaverin, Furry Lewisin ja Bukka Whiten
slidesoitosta. Charley Pattonin musiikissa minuun vetoaa sen
poikkeuksellisen vahva intensiteetti. Skip James lienee eniten
sävellystyyliini ja musiikilliseen ajatteluuni vaikuttanut
blueskitaristi. Mississippi John Hurt oli ensimmäisiä kuulemani
pre-war kitaristeja, ja yhä yksi suosikeistani. Pidän myös
suuresti Robert Wilkinsin musiikista.
Vähemmän
levyttäneiden artistin joukosta löytyy myös todellisia helmiä.
Esim. William Moore, Willie Brown ja Sampson Pittman olivat
mielestäni täysin kuuluisimpien kollegoidensa veroisia kitaristeja.
Myös upeita yksittäisiä kappaleita löytyy runsaasti. Esim.
Richard ”Rabbit” Brownin ”James Alley Blues”, Elvie Thomasin
”Motherless Child Blues”, Henry Spauldingin "Cairo Blues"
sekä Mississippi Moanerin ”It's Cold In China” ovat ehdottomia
suosikkejani.
American
Primitive lienee minulle kaikista läheisin musiikkigenre, ja John
Fahey suurin yksittäinen musiikillinen vaikuttajani. Pidän American
primitivessä erityisesti rootsmusiikin rosoisuuden ja harkitujen
sävellysten välisestä kontrastista. Mainitsemiesi nimien ohella
myös Suni McGrath, Peter Walker ja Mark Fosson ovat lähellä
sydäntäni. Uudempia hyviä American Primitive-kitaristeja on
runsaasti. Nathan Salsburg, Glenn Jones ja Daniel Bachman ovat
ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia.
Brittiläinen
folk-revival ei ole minulle yhtä tuttua. Valtaosa Renbournin ja
Janschin tuotannosta löytyy kyllä levyhyllystäni, mutta muuten
yleissivistyksessäni on aukkoja. Davey Grahamia olen kuullut varsin
rajallisesti, mutta olen pitänyt kuulemastani. Lisäksi Nick Drake
on eräitä suosikkejani, vaikkei hän varsinaista folk-revival
aaltoa edustakaan. Brittiläisessä folk-skenessä oli paljon hyviä
kitaristeja (esim. Richard Thompson ja Martin Carthy), mutta
itselleni läheisimmän instrumentaalimusiikin osuus oli melko
vähäistä. Ehkä tästä syystä brittiläiset kitaristit ovat
jääneet minulle vieraammiksi.
JK:
Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitätkö studiossa biisit
mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas
toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita
lauluista haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja
kuinka paljon soitat biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät
levylle?
PP:
Mielestäni levytetyn materiaalin tulisi säilyttää tasonsa ja
perusajatuksensa myös live-olosuhteissa. En siis suuremmin nauti
esimerkiksi ikivihreistä radiohiteistä riisuttuina mies ja kitara
-sovituksina. Taiteellisia vapauksia voi toki ottaa, ja
innovatiiviset uudelleensovitukset ovat aina positiivinen asia.
Esimerkiksi Tom Waits ja Frank Zappa ovat keikoillaan vääntäneet
vanhoja kappaleitaan onnistuneesti vaikka millaiseen muotoon.
Suhtaudun
sekä levyttämiseen että esiintymiseen tarkkuudella. Treenaan
keikkojani varten huolella. Olen kuitenkin opetellut hyväksymään
virheet keikkatilanteessa. Elävässä musiikissa saa kaiketi kuulua
elon merkkejä. Tärkeintä on, että esitys pysyy koossa, ja yleisö
nauttii kuulemastaan.
Esikoisalbumini
pohjautuu materiaaliin, jota olen soittanut keikoillani jo muutaman
vuoden ajan. Kaikki kappaleet oli todettu toimiviksi
live-olosuhteissa, joten levylle päätyivät samat sovitukset.
Kappaleet toki muuttuivat paljon vielä demo- ja äänitysvaiheessa,
mutta levyn sisältö vastaa hyvin tämän hetkistä keikkasettiäni.
Levyttäessä
suhtaudun tarkemmin yksityiskohtiin. Tavoitteenani on tietenkin
mahdollisimman hyvä lopputulos, johon pyrin eri tekniikoin. Kuulijaa
tuskin ilahduttaa se, että kaikki kappaleet on soitettu kerralla
purkkiin, jos esitysten taso on heikko. Käytännössä yritän
saavuttaa orgaanisen kuuloisen, mutta huolitellun lopputuloksen.
Laboratorio-olosuhteissa syntynyttä "koeputkimusiikkia" on
kuitenkaan turha odottaa. Olen siinä määrin teknisesti rajoittunut
kitaristi, että tuskin pääsen koskaan täysin eroon virheistä ja
soitannollisista epätarkkuuksista.
Yleensä
pyrin äänittämään kappaleet kertavedolla. Lyhyet,
taukoamattomiin näppäilykuvioihin perustuvat kappaleet on
käytännössä pakko purkittaa tällä tavoin. Moniosaiset tai
pitkät kappaleet ovat asia erikseen. Esikoislevylläni on joitakin
useammasta palasta kasattuja kappaleita. Esimerkiksi voimakkaita
dynamiikkaeroja sisältävä ”When the Soil Is Soft Again, oli
järkevämpi koostaa kahdesta eri osasta. Myös todella pitkät
kappaleet vaativat omat järjestelynsä. Levyltä löytyvä liki
kymmenminuuttinen ”Till Morning Clear” olisi ollut todella vaikea
äänittää siististi yhdellä otolla. Esitän kuitenkin kaikkia
levyn kappaleita samanlaisina sovituksina keikoillani, joten en
liiemmin pode tunnontuskia ”palapelimetodista”.
Päällekkäisäänityksiä levyllä ei kuitenkaan kuulla. Levyllä
soi siis kaiken aikaa vain yksi kitara kerrallaan.
JK:
Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella
soittokamoistakin, eli suosikkikitaroistasi kuulisin mieluusti:
pitääkö olla vintage-ikäluokan soitin vai kelpaavatko
uudemmatkin? Ja onko suosikkimateriaaleja ja kitaran kokoja: O/OO/OOO
rungon koot, kannen, sivujen ja pohjan materiaali: mahonkia, kuusta,
ruusupuuta vai mitä?
PP:
Pidän eniten 000- ja Dreadnought -kokoisista kitaroista.
Melodisemmassa soitossa suosin paremman erottelevuutensa vuoksi 000
-kokoa. Dreadnoughtia käytän silloin kun haluan mahdollisimman ison
soundin. Dreadnoughtilla on helppo sekoittaa keskenään eri
taajuuksia, vapaiden kielten sointia ja kopan pohjakaikua. Näin
pystyn tuottamaan vahvan äänimassan, joka parhaimmillaan muodostaa
kiinnostavan surround -tyylisen efektin.
Soitinpuista
minulla ei ole selvää suosikkia. Pääsääntöisesti kallistun
syvemmän ja lämpimämmän soundin puoleen. Ainakin kokomahonki ja
kuusi-ruusupuu -yhdistelmä ovat osoittautuneet toimiviksi
ratkaisuiksi. Toisaalta minulla on kokonaan koasta tehty 12-kielinen,
jonka kirkkaasta soundista pidän todella paljon. Ota tästä nyt
sitten selvää... Resonaattorikitaroissa lempimateriaalini ovat
messinki ja uushopea (german silver).
Olen
suosiolla pysynyt erossa vintagekitaroista. Olen todella tarkka
kitaran säätöjen suhteen, ja väärä action tai kielten paksuus
häiritsee minua paljon. Vintagekitaroissa on harvemmin säädettävää
kaularautaa, joten ihanteellisten säätöjen löytäminen olisi
työlästä.
JK
Ja entäs kielet, suosikkivahvuudet, materiaali, ja viritykset?
PP:
Suosin paksuja kieliä kuusikulmaisella ydinlangalla, sillä
tällaiset kielet katkeavat harvoin. Kielet joutuvat koville eri
viritysten välillä seilaamisen ja sormiplektrojen käytön vuoksi.
Käytän pinnoittamattomia kieliä, niiden muodostamien rikkaiden
harmonisten kerrannaisten vuoksi. Syy on osittain myös
taloudellinen. En näe tarvetta huomattavasti kalliimmille
pinnoitetuille kielille, sillä ne eivät kestä vaihtuvia virityksiä
yhtään sen paremmin.
Käytän
6-kielisissä akustisissa kitaroissa D'addarion 013-056 paksuisia
settejä. Punosmateriaalin (fosforipronssi, 80/20 tai 85/15) valitsen
soitinpuiden mukaan. Resonaattorikitarassa käytän John Pearsen
kieliä (setti nro. 790NR). JP:n kielten tiivis punos ja riittävä
jäykkyys soveltuvat hyvin slidesoittoon.12-kielisessä käytän
fosforipronssikieliä (paksuus 010-047). Selvää suosikkisettiä en
ole vielä löytänyt.
Soitan
pääsääntöisesti avoimissa virityksissä. Käytän erilaisia
duuri, molli ja modaalisia virityksiä. Standardivireessä en soita
juuri koskaan. Lempiviritykseni 6-kielisellä on luultavasti avoin D
(DADF#AD) ja 12-kielisellä avoin C (CGCGCE) Viime aikoina olen
säveltänyt paljon myös avoimessa G-mollissa (DGDGBbD).
JK:
Millaista musiikkia nykyään kuuntelet eniten?
PP:
Kuuntelen enimmäkseen instrumentaalia akustista kitaramusiikkia
(American primitive yms.). Kuuntelen paljon myös vanhaa
pohjoisamerikkalaista juurimusiikkia sekä etnomusiikkia. Olen myös
hiljattain kiinnostunut vaihtoehtoisemmista musiikkityyleistä (esim.
dronesta ja noisesta) sekä kokeellisesta modernista taidemusiikista
(minimalismi, Musique concrète jne.). Maailmassa on valtavasti
kiinnostavaa musiikkia!
JK:
innostuin tästä kommentistasi "Maailmassa on valtavasti
kiinnostavaa musiikkia!" ja huomasin unohtaneeni kysyä, että
oletko miten paljon kuunnellut afrikkalaisia kitaristeja? Itse löydän
sieltä suunnalta koko ajan itselleni entuudestaan tuntemattomia
upeita soittajia, viimeisenä löytönäni Djelimady Tounkara, jonka
levy "Sigui" on pyörinyt tiuhaan cd-soittimessani
(maistiainen: https://www.youtube.com/watch?v=sD7Q0EaMJaw). Toinen
suuri suosikkini on Ali Farka Touré, joka lienee se useimmille
ensimmäisenä mieleen tuleva afrikkalaiskitaristi.
PP:
Kiitos videolinkistä! Tounkaran soitto kuulostaa todella hyvältä.
Olen kuunnellut jonkin verran afrikkalaisia kitaristeja, ja pidän
afrikkalaisesta kitaramusiikista paljon. Enimmäkseen olen kuunnellut
erilaisia kokoelmalevyjä, joten minulla ei ole hirveän kattavaa
käsitystä yksittäisten artistien tuotannosta. Ali Farka Touré on
itsellenikin tutuin afrikkalaisista kitaristeista. Erinomaisia
soittajia ovat myös Afel Bocoum (soittanut mm. Tourén yhtyeessä),
N'Gou Bagayoko sekä madagaskarilainen D'Gary, jonka soittotyyli
eroaa valtavasti malilaisten kitaristien "maalailevasta"
soitosta
JK:
Mitäs musiikillisissa tulevaisuudensuunnitelmissa on seuraavaksi?
PP:
Lyhyellä tähtäimellä suunnitelmani liittyvät toivottavasti
uuteen levyyni. Käytännössä tämä tarkoittaa keikkailua levyn
tiimoilta. Pidemmällä tähtäimellä pohjimmaisena tavoitteenani
olisi tietysti kehittyä kitaristina ja säveltäjänä.
Toivottavasti uutta materiaalia syntyisi jatkossakin.
JK:
Paljon kiitoksia kysymyksiini vastaamiseen käyttämästäsi ajasta
ja vaivasta sekä kaikkea hyvää jatkossa. Toivottavasti näemme ja
kuulemme sinua piakkoin jälleen myös Pirkanmaan seudulla, joko
keikalla tai vaikka jossain kirjastossa workshopin tiimoilta
teksti
Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com
kuva
© Fabian Munstehjelm
Paavon
kotisivut:
ja
Bandcamp-sivu:
Käykää
ihmeessä tilaamassa Paavon mainio esikoisalbumi !
Artikkelissa
mainittuja kappaleita:
Richard
"Rabbit" Brown-James Alley Blues
Henry
Spaulding - Cairo Blues
The
Mississippi Moaner (Isaiah Nettles) - It's Cold In China
Motherless
Child Blues by Elvie Thomas, Phantom of American Music:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti