Jemma-palkinto™

No nyt on hienoa. Suomeen on saatu peräti kolmas blues & roots-pohjainen palkintogaala. Pirkanmaan Bluesyhdistys-Blues Lovers ry oli maassamme ensimmäinen taho, joka alkoi jakamaan vuodesta 2008 lähtien nykyisin jo käsitteeksi muodostunutta kansallista ja valtakunnallista juurimusiikin erikoispalkintoa: Jemma-palkintoa™. Viimeisin palkituista on Suomen blues & roots-vientitähti Tomi Leino. Seuraava, sarjassaan yhdeksäs, palkinto jaetaan joulukuun 8. päivä 2016 Down Home Kivessä (Kulttuuriravintola Kivi, Tampere).

Yhdistyksemme sai palkintoidean BluesLoversin uudelleen perustamisen yhteydessä siitä sinänsä hyvin yksinkertaisesta oivalluksesta, että miksiköhän Suomessa ei jaeta alamme tunnustuspalkintoja, vaikka monessa muussa maassa näin tehdään? Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa bluesin johtava pohjoismaa Ruotsi. Toisekseen monen muunkin musiikin saralla jaetaan Suomessa erikoispalkintoja, esim. Emma- ja Femma-gaalan yhteydessä.

Seuraavaksi palkintojen jakovuorossa oli oululainen Ou´ blues ry-yhdistys, joka on jakanut paikallista Mojo-palkintoaan vuodesta 2011 lähtien. Ja viimeisin tulokas tällä saralla on vuodesta 2015 alkaen Finnish Blues Awards (FBA). Tämä viimeksi mainittu on kokoluokassaan suurin,
laajin ja kaupallisin gaala. Korostaisin sitä, että pahamaisen maineen omaava sana ”kaupallinen” ei suinkaan tarkoita tässä yhteydessä mitään huonoa ja väheksyttävää asiaa, vaan kyse on pikemminkin siitä, että FBA:n tavoitteena on muodostaa verkosto, joka toimii hyvin myös kaupallisella puolella. Toisin sanoen gaalan perimmäisenä tarkoituksena on saada kotimaiselle blues & roots-musiikille enemmän kansallista ja ulkomaista näkyvyyttä, tehdä genreä laajemmin tunnetuiksi sekä myös lisätä tietoisuutta alan kotimaisista kansainvälisen tason huippuosaajista, kun taas Mojo- ja Jemma-palkinnon™ tausta on enemmän puhtaasti aatteellinen vailla kaupallista painotusta.

Merkityksellistä on se, että tässä ajatellaan myös tulevien sukupolvien kiinnostusta blues & rootsiin. Tässä yhteydessä voi hienosti todeta, että lähes kaikki Down Home Kiven kävijämme ovat kiinnittäneet vuosien mittaan huomiota siihen seikkaan, että Suomessa on kauttaaltaan maailmanluokan huippuosaajia. Viimeisenä, mutta ei vähäpätöisimpänä seikkana on tietysti se, että jo kauan peräänkuulutettua ns. ”tekemisen meininkiä” halutaan yleisesti vahvistaa entisestään kotomaassamme.

Jemma-palkinnon™ saajat:

2008 Wentus Blues Band (Robban Hagnäs)
2009 Esa Kuloniemi
2010 Pepe Ahlqvist
2011 Hessu Heinonen (Blues Live! Ry:n puheenjohtaja)
2012 Jo’ Buddy (Jussi Raulamo)
2013 Ville ”Lefty” Leppänen
2014 Marjo Leinonen
2015 Tomi Leino
2016 Waldemar Wallenius

Teksti: Aarno Rissanen  aarno.rissanen@gmail.com

https://fi.wikipedia.org/wiki/Blues_Lovers
Julkaistu BluesLove-lehdessä nro 13-14 (1/15), päivitetty 9.11.16
Ensimmäinen Jemma-palkinto™ - kuva Jyrki Kallio

Slim Butler haastattelu

Jatkan ”lauluntekijän juttusilla” teeman alla kulkevaa juttusarjaa, missä haastattelen kotimaisia rootsmusagenren artisteja, jotka levyttävät ainakin suurimmalta osin itse kirjoittamiaan biisejä. Tällä kertaa jututettavana Slim Butler, joka julkaisi juuri uuden "Bad Intention" - albumin.

JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?

JP: The Beatles ja Jimi Hendrix kolahtivat jo varhain. 70-lukujen alkupuolella kuuntelussa olivat vielä kasetit, joita kavereiden kanssa vaihdeltiin. Radio Luxemburgia kuunneltiin Ylen Heikki Harman ja Jake Nymanin ohjelmien rinnalla. Eka levari tuli meille kotiin 70-luvun puolivälissä. Asan stereoyhdistelmän mukana saatiin The Temptationsin 1990 ja Olavi Virran Parhaat. Temppareista lähti varsinainen mustan musan harrastus. Ola oli muuten vaan kova.
Ekan kitarani, ”Lucky Sevenin”, sain 12-vuotiaana ja naapurin mummojen putkiradiot valjastettiin styrkkareiksi. Hurriganesin ja The Beatlesin biisejä yritin sitten tapailla ihan omin päin ja kavereita matkimalla. Sillä tiellä ollaan edelleen.

JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google music, Apple music jne.)ovat kovassa kasvussa ja toisaalta lp-levyjen myyntikin on nousussa.
Mitä mieltä itse asiasta olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan ?

JP: Fyysisten äänitteiden kaupan alamäki näkyy myös rootsmusiikin suurkuluttajien ostokäyttäytymisessä. Keikoilla levyä menee kuitenkin kaupaksi entiseen malliin. Hyvän äänentoiston arvostajat toki ostavat edelleen cd:n tai vinyylin, kuten itsekin teen.

Itse en kuluta suoratoistopalveluita juuri niiden huonon laadun vuoksi. Kuitenkin striimauspalvelut voivat olla hyödyllinen markkinointiväline artistille. Mahdollisesti ne ovat tulevaisuudessa myös taloudellisesti järkevä työkalu uusia kuulijoita tavoitellessa. Naurettavat tekijänoikeuskorvaukset on luonnollisesti saatava kohtuulliselle tasolle. Musiikintekijöiden on oltava mukana tässäkin kehityksessä. Ansaintalogiikat ovat toki erilaiset mutta ei ne mitään rakettitiedettä ole. Itselleni verkko,- ja somenäkyvyys on itsestään selvä ratkaisu.

JK: Tad Robinson ja Andrew Black laulavat molemmat uudella levylläsi ”Bad Intention” neljä biisiä, ja itse laulat yhden. Oliko sinulla jo biisejä tehdessä tiedossa, kuka tulee laulamaan minkäkin? Ja miten päädyit noiden herrojen kanssa yhteistyötä tekemään?

JP: Laulajien valinta tuli eteen biisien löydettyä lopullisen muotonsa. Tarkoituksenani on aina tehdä paras mahdollinen levytys, siitä syystä pyysin mukaan maailmanluokan laulajat. Molemmat herrat ovat aiemmin keikkailleet järjestämissäni tapahtumissa Rovaniemellä.
Soulahtavia biisejä oli levylle tulossa muutamia, joten kysyin Tadia niihin mukaan. Tad'in laulusoundi sopikin juuri noita lauluja ja lyriikoita tulkitsemaan. Andrew'n aavistuksen rankempi soundi toi tarvittavaa vaihtelua kokonaisuuteen, kuten edelliselläkin "Inner Blues"-cd:llä, jossa hän myös lauloi neljä biisiä. Atlantalainen Andrew on myös bändini vakijäsen keikoilla.

JK: Toivottavasti sekä Tad että Andrew saataisiin taas keikalle Suomeen mahdollisimman pian, onko sinulla asian suhteen suunnitelmia jo tiedossa, esmes levyjulkkarikiertueen muodossa?

JP:Levynjulkkareita juhlittiin Roots'n River Blueseilla Rovaniemellä 1.10. Andrew oli normaaliin tapaan Slim Butler Trion solistina. Ensi kesäksi on jälleen suunnitteilla Suomen kiertue. Toivottavasti kiinnostusta riittää ja keikkaa saadaan myydyksi.

JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitättekö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista
haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitatte uusia biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?
Uudella levylläsihän on pari livenä levytettyä biisiäkin, ”Mean Trouble” ja ”Jumpin Santa”, ja levyn äänityspaikaksi kerrottu Willa Valamokaan tuskin on ihan perinteinen studio?

JP: Mainitsemasi live-vedot äänitti levyn basisti Hannu Lehtomaa "Moskovassa" eli jo puretun Työväentalon vinttitreeniksellä. Eka ehjä otto ja se oli siinä. Eversti Willamon entisessä hirsihuvilassa äänitettiin kaikki muut raidat. Livenä vedettiin pohjat, jonka jälkeen kitaraliidit ja muut od:t päälle. Tadin laulut, koskettimet ja puhaltimet äänitettiin myöhemmin vähän siellä täällä. Keikoilla biisit vedetään aikalailla levyn sovitusten mukaisesti. Kitarat nousevat pääosaan livetilanteessa koska kiippareita tai puhaltimia ei ainakaan toistaiseksi ole ollut mahdollista käyttää. Valitettavasti aikataulu harvoin mahdollistaa yhtä treenikertaa enempää hiomista. Bändin jäsenet kun ovat hajaantunut kartalla; minä asun Helsingissä, komppi Lapissa ja solisti Amerikassa.

JK: Lauluntekijöiden kanssa keskustellessa kiinnostaa aina kovasti kuulla, millaisia insipiraation ja luovuuden lähteitä/apukeinoja kenelläkin on. Peter Gabriel esimerkiksi kertoi joskus jossain haastattelussa, että kun hänellä on hankaluuksia saada lauluihin sanoituksia aikaan, hän lähtee pitkälle junamatkalle, koska juna on hänelle ympäristö, missä tekstejä alkaa helpommin syntyä. Onko sinulla mitään vastaavia tapoja tai paikkoja, jotka auttavat vaikkapa laulujen
sanoitusten valmiiksi saamisessa?

JP: Molempien Slim Butler-levyjen laulut ovat syntyneet riippumatossa chillaten jossain päin Kaakkois-Aasiaa. Talvehdin mielelläni siellä ja yleensä reissun alussa ostan halpistraton Saigonista tai Bangkokista. Demoilen sitten hissukseen parhaat ideat iPadilla Garagebandiin talteen. Luppoaikaa kun on niin ehtii paneutua teksteihinkin kunnolla. Tekstien aiheet muokkautuvat biisistä hönkivän tunnelman inspiroimana. Minun tapauksessa teksti syntyy aina viimeisenä.

JK: Millaista musiikkia nykyään itse kuuntelet eniten?

JP: Ihan laidasta laitaan. Ikisuosikit The Beatles, Hendrix, Rory Gallagher, Little Feat, Muddy Waters, Howlin' Wolf, Steely Dan jne. pyörivät vinyylillä edelleen ja usein. Muuten kuunteluun päätyy vanha ja uusi blues, jazz, soul, funk, reggae ja muut karibian rytmit. Teinivuodet 70-luvulla eläneenä musiikkimieltymykset löytyvät pääsääntöisesti tuolta vuosikymmeneltä. Uudella "Bad Intention" levyllä itse asiassa soivat nuo kaikki vaikutteet jos tarkkaan kuuntelee.

JK: Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli millaisia kitaroita, vahvistimia ja efektipedaaleita käytät?

JP: Pääkitarana käytän MikkiHousen Hakalan Ramin kasaamaa palastratoa. Japsikaula vaahteraotelaudalla, tukevalla kaulaprofiililla (isot kädet) ja tuntematon hienosti resonoiva body, Ramin käsinkäämimät mikit ja perusrautaa konepellin alla. Akustiseen meininkiin käytän reilun tonnin hintaista Martin OM-15:ta.
Vahvistinguru Harri Raudaskoski rakensi minulle aikoinaan "parhaan ikinä", 30-wattisen combon, TubeShotsin, joka mielestäni pieksää kaupoissa tarjolla olevat. Lainakamoilla vedettäessä suosin Vibroluxia, Blues Junioria tai Deluxea. Pedaaleja on käytössä minimaalisesti. Roger Mayerin Voodoo Bluesista boostia ja rouheutta sekä kaiku jostain purkista ellei styrkkarissa ole valmiina. Bossin viritin kulkee aina mukana. Levytyshommissa saatan maustaa keitosta wahilla ja tremololla.

Vintagekamoista hössöttäminen menee minulta ohi täysin. Mojo löytyy kourista, jos sitä on. On hyvä muistaa että esim. Wind Cries Marya levyttäessä Hendrixin strato oli vasta vuoden vanha yksilö. Soittimen ikä ei siis välttämättä merkitse parempaa tonea. Uskaltaisin jopa väittää nykyisten soitinrakentajien tietotaidon olevan paremmalla tasolla kuin ennen.

Blues-Finland.comin arvostelu uudesta levystä:
http://www.blues-finland.com/articles/slim_butler_bad_intention_jarmo_puhakka.html

Teksti Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com
Slim Butlerin kotisivut: http://www.slimbutler.com/

Black River Bluesman haastattelu

 

Kirjoitin Blueslove-lehden tuoreimpaan numeroon jutun Dave Forestfieldistä, ajatuksenani aloittaa työnimeltään ”lauluntekijän juttusilla” teeman alla kulkeva juttusarja, missä haastattelen kotimaisia rootsmusagenren artisteja, jotka levyttävät ainakin suurimmalta osin itse kirjoittamiaan biisejä. Nyt kun BluesLovers ry aloitti tämän blogin pitämisen, juttusarjaa tuntui sopivalta jatkaa täällä. Black River Bluesman julkaisi tänä vuonna uuden albumin, ”Moonshine Medicine”, ja suureksi riemukseni Jukka Juholalla löytyi aikaa tähän haastatteluun, joten pidemmittä puheitta asiaan:

JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?

JJ: Ensin kiitos Jari Kukkonen ja BluesLovers ry. On kunnia olla maineikkaan yhdistyksenne vieraana blogihaastattelussa! Teette paljon arvokasta työtä.

Kotona piti opetella pianonsoittoa jo lapsena. 70-luvun alussa sitten tuli rokkihommat ja blues, jotka olivat niin vaikuttavia, uusia ja ihmeellisiä asioita, että pakko oli unohtaa Aaronit ja alkaa soittaa kitaraa. 12-13-vuotiaana perustettiin eka bändi, ”Breakdown” ja tehtiin eka biisi ”Electric Töpsel Rock”. Trion backline oli tyypillistä putkiradio-levarietuvahvistintasoa ja rummut matkalaukku-ämpärivirityksiä . Kakkosnelostyypin strato-basso rakennettiin itse veistotunneilla jne. Innostus siis oli kova.

 

JK: Jokainen suomalainen musiikintekijä, joka tekee tekstejä englanniksi, on varmaan saanut kyllästymiseen asti vastata kysymykseen ”mikset laula suomeksi”, mutta kysytään sitä nyt silti, eli oletko aina kirjoittanut tekstejä vain englanniksi?

JJ: Todellakin tuohon saa vastata yhtenään mutta ei se haittaa. Laulu on minusta ikään kuin yksi instrumentti muiden joukossa. Mielestäni suomeksi laulaminen vie bluesin turhan kauaksi perusolemuksestaan – vähän kuin soittaisi kanteleella punkkia. Voi niinkin tietysti tehdä mutta itse en ole aina niin avarakatseinen. Kyllä jotkut tekee aika luontevasti bluesia myös muilla kielillä kuin englanniksi. No, Ants in my Kitchen - albumilla (Black River Bluesman and the Cockroach Combo, 2005) on Cranberry Railroad - biisissä on yksi säkeistö suomeksi..

Nuorempana olen tehnyt paljon biisejä suomeksikin mutta ne olivat enemmän tollaista hippikamaa Pekka Streng – Incredible String Band-akselilla.

JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google music, Apple music jne.) ovat kovassa kasvussa ja toisaalta lp-levyjen myyntikin on nousussa.

Mitä mieltä itse asiasta olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan?

JJ: Ehkäpä meidän musiikkikin jo antaa aavistaa, ettei myyntitilastoissa menestyminen juurikaan ohjaa musiikin tekemisiäni. Levyjä me myydään eniten keikoilla. Levykaupoistakin niitä menee mutta enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Suoratoistopalvelut toimivat marginaalimusiikissa lähinnä mainoksena, jos edes sellaisena. Muutokset ovat vaikuttaneet myös siten, että julkaisimme viimeisimmän levymme lp- ja cd-levynä sekä digitaalisesti. Fyysiset formaatit myyvät toistaiseksi meidän tapauksessamme yhä parhaiten vaikka levy on jaossa digitaalisesti lukuisissa digikaupoissa ympäri maailman.

JK: Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli käsittäkseni olet jo vuosia soittanut vain Lowebow-merkkisillä kitaroilla? Mitenkäs niihin päädyit? Ja millaisia vahvistimia nykyään käytät? Lisäksi slide-kitaran soittajilta tekee mieli kysellä aina myös lempivirityksistä: avoin G, avoin D vai joitain muita?

JJ: Pääsiallisessa duo-kokoonpanossani soitan vain Lowebow-kitaroita. Ensimmäisen ostin vuonna 2009 ja nyt niitä on jo neljä. Ne ovat otelaudattomia, keppikaulaisia kitaroita, joten niitä voi soittaa vain putkella liu'uttelemalla. Niissä on tavallisesti yksi bassokieli erillisellä ulostulolla bassovahvistinta varten. Lisäksi useimmiten kolme kitarankieltä. Aina tarvitaan siis sekä basso- että kitaravahvistin. Croaking Lizard-kvartetin lopetettua satuin löytämään John Lowen ja hänen tekemänsä kitarat juuri oikealla hetkellä. Ne kun sopivat täydellisesti tällaiseen duoon ja musiikkiin, jota haluan tehdä.

Vahvistimissa ja muussa tekniikassa olen huono. Mulla on bassoa varten Ampeg BA-115 HPT keikkavahvarina ja treenikämpällä seisoo hirvittävän iso Fender Bassman. Kitaravahvistimena olen paljon käyttänyt keikoilla Peavey Delta Bluesia. Sitten on pari käsintehtyä nimetöntä putkicomboa, joita käytin esim. Moonshine-lp:n äänityksissä. Chicken Song-biisin soitin levylle Intiasta raahaamillani megafoni-tyyppisillä peltisillä kaiuttimilla. Usein keikoilla – ja tietysti aina ulkomailla - soitan sillä backlinellä, mikä lavalla on. Soundi tulee aika paljolti soittotavasta ja Lowebow-kitaroiden ominaissoundista kuitenkin. Pedaaleja en osaa käyttää ollenkaan. Ainoani on Bossin Overdrive varalla, jos on vain puhdassoundisia styrkkareita tarjolla.

Viritykset vaihtelevat. En juurikaan viritä kolmisointuun vaan useimmiten ovat kielet vain kahdessa oktaavissa ja välissä yksi kvintti – jos sitäkään, jolloin se on ikään kuin neljän kielen diddley-bow. Tyypillisesti kuitenkin vain harvoin joku kieli on terssissä, ettei pääse tulemaan turhan melodisia kuvioita. Baritoniskebat on tavallisesti d-vireessä ja normaalimmat sikarilaatikkokitarat g-vireessä. Toki käytän ”underslideä” eli eräänlaista capoa helppoon transponointiin.

Soitan myös soolokitaraa blues-bändissä, jonka ohjelmistossa on lähinnä aika tunnettuja covereita. Tässä yhtyeessä käytän eniten vuonna 1979 ostamaani Fender Stratocasteria. Mulla on myös kaksi Gibsonia(ES-335 ja ES-5) mutta olen jotenkin niin kasvanut tuohon Fenderiin kiinni, että se tuntuu aina vaan luontevimmalta soolosoittimena. Tässä roolissa viritys on pääsääntöisesti normaali. Tietysti slide-biiseissä usein viritän avoimeen E-vireeseen (esim. Dust My Broom) tai G-vireeseen (esim. I be's troubled)

JK: Double Headed Trouble levyn ja uusimman Moonshine medicine levyjen julkaisun välillä vierähti useampi vuosi, 2011 – 2016, joten lienee hiukan aikaista kysyä jotta mitäs levytysrintamalla on seuraavaksi suunnitteilla mutta kysytäänpä silti, että onko esmes livelevyn teko ollut ikinä suunnitelmissa?

JJ: Ei ole vielä uusia suunnitelmia. Pikkuhiljaa sitä mukaa kun tulee ideoita, biisejä ja jotain uutta, niin katsotaan.Ollaan useinkin ajateltu live-levyn tekoa - studiossa kun ei samalla tavalla pääse tunnelmaan. Ei silti olla tartuttu sen kummemmin toimeen vielä. Ensi lauantaina (1.10.) meillä on ensimmäistä kertaa keikka paikassa, jossa ei voi käyttää oikeaa rumpusettiä. Rakensimme eilen nopeasti rummut erilaisista kanistereista, ämpäreistä ym. romusta. Kuulosti heti hyvältä, mikä tietysti on paljolti osaavan rumpalin ansiota. Mutta tällainenkin sattuma saattaa muokata radikaalistikin meidän tyylin kehitystä.

JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitättekö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitatte uusia biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?

JJ: Toisinaan äänitetään laulu erikseen. Aina se ei ole oikein mahdollista, koska monissa biiseissä on unisono-juttuja mutta ne ovat vaistonvaraisia, eikä nuotitettuja tai kovin tarkkaan sovittuja muutenkaan. Siksi paremmin toimii kerralla purkkiin-menetelmä. Andy lisäilee jälkeenpäin jotain perkussioita ja räsähdyksiä.

Useimmat biisit elävät koko ajan. Keikalla niihin tulee uusia osia, juttuja, improvisaatiota ja jumitusta. Me ei treenata kuin kenraaliharjoitukset ennen keikkoja, joten livenä huvittaa kokeilla kaikenlaista fiiliksen mukaan. Se tuo myös jännitystä ja vaaratilanteita, mikä nostattaa fiilistä lavalla.

On biisejä, jotka on tehty valmiiksi vasta studiossa kun taas toisia on voitu soittaa pidempään. Jotkut biisit eivät onnistu millään studiossa eivätkä ole päätyneet levylle vaikka niitä keikoilla soitetaankin. Tuoreeltaan äänitettyihin kappaleisiin tallentuu paremmin innostus ja energia. Kauemmin soitettuihin taas on ehtinyt keksiä kaikenlaisia juttuja enemmän.

JK: Keikkailette havaintojeni mukaan enemmän Suomen rajojen ulko- kuin sisäpuolella, joten kiinnostaisi kovasti kuulla kommenttejasi eri maiden yleisöistä?

JJ: Niin - laskin, että keikkaa ollaan tehty 16 maassa. Yleistykset tietysti ovat aika vaarallisia. Itse näkemäni perusteella sanoisin, että yleisöjen erot ovat mielestäni suuremmat eri keikkapaikkojen kuin eri maiden välillä. Blues-yleisöissä, ainakin Suomessa, on hiukan enemmän kahtia jakautumista puolesta ja vastaan meidän epäkonventionaalista bluesiamme kohtaan kuin rokimmissa mestoissa. Amerikkalaiset tuntuvat olevan todella välittömiä, kohteliaita ja huomaavaisia. Siinä missä Suomessa lähestytään esiintyjää vain, jos koetaan, että on hyvin tärkeää sanottavaa tai on tehty aivan erityisen suuri vaikutus, amerikkalaiset (ainakin etelävaltioissa) tulevat aina heittämään muutamat kehut ihan spontaanin luonnollisella tavalla. Suomalainen todella tarkoittaa mitä sanoo – niin tarkoittaa toki amerikkalainenkin useimmiten, mutta kevyemmällä skaalalla. Joissain Amerikan Etelän kaupungeissa, joissa olemme soittaneet 3-4 kertaa, meillä on aika fanaattinen fanikanta, joka osaa biisit ulkoa ja moshaa lavan edessä – Suomessa sellaista sattuu harvemmin.

JK: Lauluntekijöiden kanssa keskustellessa kiinnostaa aina kovasti kuulla, millaisia insipiraation ja luovuuden lähteitä/apukeinoja kenelläkin on. Peter Gabriel esimerkiksi kertoi joskus jossain haastattelussa, että kun hänellä on hankaluuksia saada lauluihin sanoituksia aikaan, hän lähtee pitkälle junamatkalle, koska juna on hänelle ympäristö, missä tekstejä alkaa helpommin syntyä. Onko sinulla mitään vastaavia tapoja tai paikkoja, jotka auttavat vaikkapa laulujen sanoitusten valmiiksi saamisessa?

JJ: Eniten olen tehnyt biisejä autolla ajaessani. Jotenkin sitä on vastaanottavaisessa, keskittyneessä tilassa yksin auton nupissa. Kun vain tulee jokin biisi-idea, syntyy koko teksti hyvin helposti. Sellaiset 100km kuluu lyhyeen tekstiin ja 200 - 250 km vähän monimutkaisempaan. Melodiaan ja varsinkaan soinnutukseen ei monta kilometriä mene – tai oikeastaan ne syntyvät samanaikaisesti sanojen kanssa sivutuotteena.

Olen tehnyt paljon myös matkustellessa tekstejä. Ne kertovat silti ani harvoin jostain konkreettisesta paikasta tai tapahtumasta – ne toimivat vain inspiraation sytyttäjinä. Itse arvostan eniten biisintekijöitä, joiden sanoituksissa ei ole mitään tarinaa, ei selkeästi sanota suoraan mitään konkreettista, vaan kuulija muovaa itse oman käsityksensä ja maisemansa kuulemansa perusteella.

JK: Millaista musiikkia nykyään kuuntelet?

JJ: Tänä syksynä taas on ollut vanhan maalais-bluesin vaihe. Olen käynyt läpi vanhoja levyjä, kuten George Mitchellin ja Alan Lomaxin peltoäänitykset.

Jatkuvassa kuuntelussa ovat myöhemmän ajan Mississippi Hill Country-suuruudet ja sitä tyyliä lähellä olevat. Esimerkkeinä RL Burnside, Junior Kimborough, Little Joe Ayers ja näiden kolmen laaja jälkipolvi sekä Robert Belfour, Mr.Tater, Elmo Williams & Hezekiah Early ja Rev. KM Williams.

Muita sekalaisia viime aikoina soittimeen singahtaneita suosikkejani ovat mm. Chicken Legs Weaver, Marc Ribot, Thåström, Jack White, Duke Garwood, Hugo Race, Erik Satie, Vladimir Mišík ja tietysti aina Deltahead.

Vuosi vuodelta huomaan kuuntelevani yhä enemmän monenlaista avant-gardea.

Tiskatessa tapanani on laittaa Peter Brötzmannia soimaan kovalla.

Teksti Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com

Black River Bluesmanin kotisivut:

http://www.bluesman.fi/

Aution saaren musiikkia - R.L.Burnside: Wish I Was In Heaven Sitting Down

Julkaistu alunperin BluesLove-lehden numerossa 2/2013.


Allekirjoittanut tuntee mieltymystä bluesiin missä on jotain hieman jonkinlaista outoa vinksahdusta ja ronskin raakaa ottetta. Tämä ei tietenkään MAOL:n joukko-opin sääntöjen mukaisesti tulkittuna tarkoita kuitenkaan sitä, että mieltymykset perusränttätänttään tai loistavaan bluesmies, blueskitara ja bluesääni perussettiin olisi poislaskettuja. Tällä autiolla saarella minne nyt olen ajautunut levyn valittuani soi näitä asioita mielestäni hyvin yhdistelevä R.L.Burnside. Hänen loistava levynsä Wish I Was In Heaven Sitting Down räjäytti tajuntapankin ja keräsi optiot, kun sain sen käsiini. Jos CD levy voi kulua kuuntelusta, tämä yksilö on puhki kulutettu.

Levyn laaja skaala niin tunnealoissa kuin ristiriitainen ehkä hieman jopa ylituotettu ote ja toisaalta levyn tekohetkellä 73-vuotiaan bluesmiehen Hooker-vaikutteinen kitarointi ja elämää nähnyt ääni saavat aikaan sellaisen sopan mitä minä kauhon lusikan täydellisiä kerta kerran jälkeen mielelläni. Mukaan kun pistetään vielä mausteeksi sämpläyksiä, looppeja ja hiphop scratchiä, mikä ei omaan musiikkimakuun yleensä heti istu, on kyllä aution saaren levykattaus valmis.


Levy lähtee liikkeelle Skip Jamesin biisillä Hard time killing floor ja antaa sellaisen tunnelatauksen kuulijalle heti ensiäänistä, että levyyn jää kiinni. Siitä on vain kuultava seuraava kappale. Se lähtee käyntiin samalla rouhealla kuulaudella mitä oli avausraidassakin, mutta kasvaa siitä eteenpäin karheammaksi luoden hyvää pohjaa kuulla lisää. Miss Maybellen hieman ehkä lastenlaulumainen bluesriffittely kutkuttelee mielihyväkeskusta ja saa hymyn huulille. Tässä biisissä scratchäys tulee voimakkaasti esille – ehkä himpun verran liian voimakkaasti. Siitäkin huolimatta se istuu kappaleeseen hyvin.

Wish I was in heaven sitting down viekin kuulijansa sitten perusasioiden äärelle: blues, mies ja ääni. Muuta ei tarvita. Seuraavat biisit Too many ups and Nothin’ man ovat kuin kaksi kirsikkaa jäätelössä. Too many upsin bassot jyräyttävät kotistereoista mukavasti, kun volumet laittaa alueelle ”pikkasen liian kovalla”. See what my buddy done palaa jälleen takaisin sinne juurelle. Yksinkertainen kitarakomppi ja riffit tempaisevat autiosaarelaisen transsinomaiseen kuuntelumoodiin jalan taputtaessa tahtia ja ihon noustessa riffeistä kananlihalle.

My eyes keep me in trouble alkaa miehen well, well, well -tunnuslausahduksella. Heleä mandoliinin laulatus antaa biisiin hyvän rempseän meiningin ja luo mukaan hieman sävyä toisenlaisesta kansanmusiikkigenrestä. ”Kukapa ei näteistä tytöistä tykkäisi, sehän meinaan nääs on luonnonlaki”, tuumaa mies kappalessaan. Tästä kappaleesta tulee iloiselle mielelle!

Bad luck city rakentuu luupeille ja sampleille ja linkkautuu edelliseen biisiin sanoituksiensa kautta. R.L. pohtii naisten rakastamisen vaikeutta erityisesti siinä pisteessä missä mies rakastaa naisia, mutta naiset ei miestä. Tästä kappaleesta tartuu myös hieman transsimainen olo, mutta ei niin vahvana kuin See what my byddy done kappaleesta.

Chain of fools biisi on mielestäni aikalailla monella areenalla loppuun jumpattu. Tässä versiossa Burnside ja tuotantotiimi saavat vielä tiristettyä kappaleeseen uutta ilmettä ja näkökulmaa. Ehkä istuessani tässä saaren hietikolla ja kuunnellessani tätä kappaletta joudun tuumaamaan, että tämä kappale ei istu levyn muiden kappaleiden profiiliin. Ei sillä, että se olisi huono vaan sillä, että se tuntuu hieman väkisin listalle laitetulta. Ehkä paremmin levyyn sopivaksi coveroitavaksi olisi löytynyt vaikka Hookerin tuotannosta jokin helmi.

R.L’s story tekee levylle täyden kaaren ja sitoo tunnelman takaisin sinne mistä lähdettiin levyn ensimmäisessä kappaleessa. Se tekee mielestäni sen erinomaisesti. R.L:n karu tarina hänen Chigagon aikaisesta elämästään kerrottuna haikean kaikuisan kitarariffittelyn päälle on jotenkin vaikuttava ja siihen jää kiinni. Hard time killing floor henkii vahvasti kappaleessa.

CD version kolme ”täytekappaletta” jätän kommentoimatta, sillä ne eivät kokonaisuuteen mielestäni kuulu. Kiitän tuottajaa kunnioittavan pitkästä hiljaisesta tauosta R.L’s storyn ja näiden kappaleiden välillä. Ilman sitä viimeisen kappaleen tunnelma rikkoutuisi aivan liian aikaisin.

Kun katsoo levyn biisinikkareiden nimiä ja kuuntelee biisejä sieltä kyllä erottaa missä kappaleessa on itse mestari arkkitehtinä ja missä sitten uuden polven vesat vaikuttamassa. Minulle tämä levy tekee sen tärkeän tehtävän mikä musiikilla on: luo mielikuvia, tunnelmia ja tunteita. Jahka pääsen täältä autiosaarelta pois, suosittelen tätä levyä kaikille!

Levyn kappaleet 1. Hard Time Killin’ Floor Blues 2. Got Messed Up 3. Miss Maybelle 4. Wish I Was in Heaven Sitting Down 5. Too Many Ups 6. Nothin’ Man 7. See What My Buddy Done 8. My Eyes (Keep Me in Trouble) 9. Bad Luck City 10. Chain of Fools 11. R.L.’s Story 12. Black Mattie 13. Pucker Up Buttercup 14. Laugh To Keep From Cryin’

R.L. Burnside Wikipedia
Youtube: Wish I was in heaven sitting down


Levyn kansikuva: https://www.discogs.com/RL-Burnside-Wish-I-Was-In-Heaven-Sitting-Down/master/145437
Muut kuvat: https://en.wikipedia.org/wiki/R._L._Burnside

Down Home Kivi syksy 2016